Haluamatta erityisesti syyllistää ketään/mitään mietin, miksi itsekkyys koetaan huonona piirteenä. Itsekyys rappeuttaa yhteiskunnan, valitettavaa ja osittain totta(ko?), mutta itsekkyys on ollut ja tulee aina olemaan osa ihmistä. Vaikkakin me kyvykkäät, älykkäät luontokappaleet verhoamme itsekyytemme joksikin aivan muuksi, joksikin vähemmän halveksittavaksi.

Eikö ihmisen ennen kaikkea tulisi arvostaa itseään, omaa älykkyyttään ja määräämisvaltaansa, mitä tulee yksilön tarpeisiin, mielipiteisiin ja pyrkimyksiin? On tietysti mahdotonta piirtää selkeitä rajoja tervejärkiselle itsekyydelle, koska itsekyys itsessäänkin ihmisissä on saastunutta. Ensinnäkin on tehtävä ero itsekyyden, harkitsemattomuuden ja suoranaisen typeryyden välille. On valitettavaa, miten usein ihminen ahneena, älykkyyteensä juopuneena kuvittelee olevansa oikeutettu päättämään toisen ihmisen elämästä. Miten me lankeamme tällaiseen harhaluuloon? Luultavasti unohtaessamme, että itsekyys keskittyy nimenomaan meihin itseemme, ei ihmisiin ympärillämme.

Ikävä kyllä ihminen ei kehitä vastustuskykyä vihalle. Ikävä kyllä ihmisten harkitsemattomuus ja suoranainen typeryys kasvattaa meissä vihaa ja kostonhalua, joka niellään, sitä haudotaan, kunnes se käy sietämättömäksi ja itsekäästä pyrkimyksestä tulee epäkohta.

Periatteessa vihan ja itsekkyyden väärinkäytön kierokulkua voisi miettiä ja soveltaa loputtomasti, minua ei tällä haavaa huvita.

Sain joululahjaksi Marilyn Mansonin Helvettiin ja takaisin -kirjan, ahnehdin sen välittömästi ja nyt odottelen, milloin aika on kypsä, jotta voisin uudelleen tehdä tutkimusmatkan sen sivuille, tekstiin, johon niin kovin miellyin. (Sillä en usko, että lukija kykenisi sisäistämään kaiken lukemansa välittömästi - asiat vaativat objektiivistä tarkastelua.)