Yksi elämäni ja kenties ajatusmaailmani rakenteiden peruspilareista on usko ja sen kieltäminen.

Minä synnyin kristittyjen vanhempien lapseksi - joskin isäni on eronnut kirkosta ja vanhempani eivät ole naimisissa - ja minut myös kastettiin seurakunnan jäseneksi. Lähtökohtaisesti mikään ei leimannut minua uskoon, koska perheeni arkipäiväisessä elämässä uskonnolla ei ollut minkäänlaista osaa.
Kyseenalaistin uskonnon esimmäistä kertaa 12-vuotiaana joutuessani tekemisiin saatanan ja saatanallisuuden kanssa. Voisi jopa sanoa, että se oli hivenen traumaattinen kokemus. En (toivottavasti) ole ainoa, joka on tuolloin, tuossa tilanteessa ja epätietoisuudessa pelännyt olevansa itse Saatana. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että aivan yhtä suurella todennäköisyydellä kuin olen uskoton ja pakana voisi olla uskossa - minulla oli hyvät lähtökohdat molempiin edellä mainituista - mutta kyseenalaistin uskoni Jumalaan ja sitä kautta Saatanaan ja vain siksi, että minun oli helpompi sietää ajatusta.

Rippikoulu ei edesauttanut minua löytämään jumalaa vaan erkanemaan hänestä. Nähdäkseni jokainen on kykenevä kyseenalaistamaan jumalan olemassaolon, epäkohta kuitenkin on haluammeko me elää armotomassa todellisuudessa vailla uskoa pelastumiseen. En omasta puolestani ole katkera kristinuskolle, mutta näen sen harhana kuten näen saatananpalvonnankin, koska en usko jumalan tahi saatanan olemassaoloon yliluonnollisena olentona (sen sijaan uskon, että jokainen ihminen on hyvä ja paha ja näitä molempia yhtälailla) ja minun on vaikea kuvitella, että kukaan todella uskoisi mustavalkoiseen hyvän ja pahan vastakkainasetteluun. Minun on tunnustettava, että tunnen kuitenkin houkutusta liioitella suhdettani saatanaan - on merkillisen huvittavaa, miten ihmiset pelkäävät jotakin sellaista, jonka ovat itse luoneet.

Viime vuosien mittaan uskonto on herättänyt minussa paljon kysymyksiä, joita on mielenkiintoista tutkiskella niin objektiivisista näkökulmista kuin suinkin pystyn (koska selkärangassani kytee tietty vastenmielisyys uskontoja kohtaan). Oikeastaan tämä kaikki on tarpeetonta, totuus olemassa olevien perusteiden nojalla on se, että jumalaa ei mitä todennäköisimmin ole olemassa ja olen perustanut moraalini jollekin muulle - itse asiassa sitä ei koskaan perustettu kristinuskolle. Näen uskonnon omassa elämässäni asiana, joka edisti epätietoisuutta ja ennakkoluuloja ja synnytti pelkoa. Pelkoa kaikkea sitä kohtaan, mitä uskonto ei hyväksy, mikä on "pahaa" ja "epäinhimillistä".

Olen kuitenkin keksinyt varasuunnitelman, mikäli jumala sittenkin on olemassa ja pelastus on kaupan. Tämä suunnitelma on yksinkertaisuudessaan helppo pitää mielessä; olen paha ihminen. Ehkäpä jumala osaa arvostaa rehellisyyttä - mikäli näin ei ole, olen kaiketi ansainut menolipun helvettiin. Huomatkaan jeesusteleva sävy.

"Tosiasia, että uskonnolla ei ole mitään muuta annettavana (kuin oikeus kertoa meille, mikä on hyvää ja mikä pahaa) ihmisen viisaudelle, ei ole syy luovuttaa sille oikeus kertoa meille, mitä tulee tehdä. Mille uskonnolle ylipäätään? Sillekö, jonka puitteissa olemme sattuneet kasvamaan?" - Richard Dawkins; Jumalharha