Joskus kahden (14:00) tietämillä saavuimme Tampereen rautatieasemalle. Juna Turkuun lähti 15:10, tai jotain sellaista ja junamatka kesti vain vähän vajaat kaksi tuntia. Ilmeisen humalanhakuinen festarikävijä halusi tietää missä on Alko, mutta mistäpä me olisimme tienneet. Festarikansaa oli luonnollisesti paljon, joten festaribussit olivat täyteen ahdetut ja vei oman aikansa ennen kuin saimme kyydityksen. Bussilla ei päässyt perille asti, joten tehtäväksemme jäi matkata lopun matkaa jalan. Joku halusi tietää mistä kaikki ihmiset tulevat - tätä biologiaan liittyvää kysymystä pohdiskelimme ja totesimme, että homma on perseestä. Oli helvetillisen kuuma. Missasimme Viikatteen keikin.

Jonot festarialueelle olivat aika pitkiä. Oli kuuma. Useimmilla meistä oli hätä ja suru. Kun pääsimme sisään ja saimme hoidettua tarpeemme avaruuskapseleissa eli bajamajoissa läksimme katselemaan Stonea, joka oli ehtinyt esiintyä jo hyvän aikaa ilman meitä. Kirottua. Joskus, heiman ennen kuin Stone lopetti me siiryimme teltan varjoon odottamaan Mokoman keikkaa. Jos unohdetaan se, että ihmiset syljeskelivät toistensa päälle oli oikein miellyttävä keikka. Mokoman jälkeen nesteytimme itsemme ja siiryimme katselemaan Children Of Bodomia. Istuimme niityllä ja söimme pizzaa, joka näytti juurikin siltä kuin joku olisi oksentanut sen hetki sitten. Ilta alkoi viilentyä.

Lähdimme siitä sitten rantaan odottamaan Disturbedin keikan alkamista. Ihmisiä oli helvetisti, ellei jopa enemmän. Bändin laulaja David Draiman kärrättiin lavalle Hannibal Lecter-maskissa ja pakkopaidassa. Seisoimme arviolta reilun viidenkymmenen(?!) metrin päässä lavasta ja takanamme oli luultavasti vielä useita satoja, ellei tuhansia ihmisiä - eräällä tavalla hyvin eristäytynyt tunne, koska siellä ei nähnyt yksinkertaisesti yhtikäs mitään, muuta kuin lavan ja epämääräisen ihmismassan. Disturbedin jälkeen esiintyi Maj Karma paviljonki-lavalla. Minun on omaksi harmilliseksi ilokseni todettava, että Maj Karma veti ehdotomasti päivän parhaan keikan mitä tulee siihen emotionaaliseen lataukseen, joka vaaditaan, jotta voi jättäytyä musiikin armoille. Ilta oli pimeä.

Illan pääesiintyjä Slipknot niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin kyykytti festarikansaa. Oli mahtavaa päästä kuulemaan Psychosocial livenä.

Helvetin moisessa ihmistungoksessa oli perin tuskastuttavaa yrittää löytää kuusi henkeä käsittävän porukkamme toinen puolisko, vaikkei tehtävä loppujen lopuksi vaikea ollutkaan. Edessä oli kärsivällisyyttä koetteleva kävelymatka ihmisvirran mukana. Mustan puhuvan joukkomme miespuoliset edustajat löysivät jostain ojan poskesta holhottavakseen humalaisen mieshenkilön, josta järjestyksenvalvojat eivät halunneet pitää huolta. Tilanne alkoi vaikuttaa jokseenkin epätoivoiselta, kun jäimme jonottamaan tälle humaltuneelle miehelle taxia ja riitasointuiset valittelivat nälkäänsä. No lopulta nousimme bussiin (humaltunut mieshenkilö jätettiin hyviin käsiin), jossa lauma humalaisia miehiä ja naisia piti hittiputkea - saimme kuulla muun muassa hitit Murheellisten laulujen maa, I Will Stay ja Aikuinen nainen.

Jäimme bussista rautatieasemalla ja jakaannuimme jälleen. Yritimme epätoivoisesti löytää Heseä tai Mäkkäriä, koska olimme kuulleet huhuja, että sellaisia pitäisi lähimaastosta löytyä. Hukkaan meni sekin vaivannäkö. Lopulta annoimme periksi ja Lilleri ja Bambuula ostivat hampurilaiset puistossa sijaitsevasta grillistä. Jäimme puistonpenkille istumaan. Keksimme seurapelin 'Ota lintu kiinni, ääliö'. Seuraamme liittyi kaksi ilmeisen humaltunutta mieshenkilöä, olivat pojat olleet Slipknotia katsomassa ja antoivat vastaisen elämän varalle hyviä neuvoja. Olivat vilpittömästi mukavia kavereita he. Sen kolme tuntia, mitä istuimme siinä puistossa joku epätoivoinen yritti myydä meille takkinsa ja toinen epätoivoinen viisikymppinen yritti iskeä Bambuulaa. Minun on hillittävä tappohalujani. ("Mies leikki tietämättään hengellään.")

Rautatieasema aukesi 06:10, oli helpottavaa päästä asioimaan vessassa ja saada kuumaa kahvia. Juna Tampereelle lähti 07:00 ja olen melko varma, että minä ja Lilleri olimme niitä harvoja, jotka olivat hereillä hiljaistakin hiljaisemmassa vaunussa, joka oli täynnä väsyneitä festarikävijöitä. Mietimme, mikä meissä on vikana, miksei Mokoma tai ylipäätään kovin moni muu bändi toimi livenä niin kuin Stam1na. Stam1nan huonokin keikka on parempi kuin keskimäärin hyvä keikka. Johtuneeko sitten siitä, että suhde spede metalliin eroaa jollain tapaa muusta musiikista, koska jos tutkaillaan levyjä Mokoma ja Stam1na ovat hyvin tasavertaiset, mutta kuten todettu, livetilanteessa Stam1na pesee 666-0.