Syistä, joita en haluaisi eritellä (jotka koskevat pääasiassa ihmisiä, kuumuutta, olemassa olollaan vituttavia ihmisiä ja sietämättömän niljaista olotlaa) vitutuskäyrä lähti jyrkkään noususuhdanteeseen.

Mutta siis, mietinpä tässä, että miksi onnellisuus yleensä koetaan optimististen/positiivisten ihmisten hyveeksi? Itse koen olevani onnellinen luonteeni negaatiosta huolimatta ja juuri siksi. Ei tietenkään sovi unohtaa, saamattomuus, tahdon puute ja itsekkäät pyrkimykset tietysti vaikuttavat olennaisesti onnellisuuteen - mutta vain väliaikaisesti. Siispä näistä onnistumisista ja pettymyksistä en ole niinkään kiinnostunut, mitä tulee omaan onnellisuuteeni.

Näkisin, että onnellisuuteni on kytköksissä siihen, että nykyisin minun on helpompi hahmottaa itseni, määrittää ne asiat, joita minä tahdon ja tarvitsen elämältä ja rajata pois ne asiat, joita en tarvitse ollakseni onnellinen, mutta joita yhteiskunta ja media on minut saanut haluamaan. Ensinnäkin olen onnellinen, koska olen oppinut luottamaan itseeni ja omaan arvostelukykyyni.

Sellaiset asiat kuten raha ja materia, eivät ole ne kaikkein oleellisimmat asiat, joita haluan elämältä. Eihän monikaan niitä myönnä haluavansa. Ensisijaisen tärkeäksi ajattelen elämän tarjoamia kokemuksia (todetaan fakta; valitettavan usein elämänkokemuksien hankkimiseen tarvitaan rahaa, ei aina, mutta onhan sitä pahan päivän varalle hyvä olla olemassa), mutta myös sen, että löytäisin paikkani tässä maailmassa, koska aion tehdä oloni mukavaksi. Kyllä, olen todellisuutta välttelevä (epätodellisuuteni on oikeastaan monella tavalla hyvin samankaltainen kuin tämä), eikä minusta tule koskaan "kunnollista" ihmistä, mitä se sitten ikinä merkitseekin. Oikeastaan en halua tulla kunnolliseksi ihmiseksi, ikävystymisen perikuvaksi, jota isäni peräänkuuluttaa.

Mitä onnellisuus oikeastaan on?